Clevelandin uskollinen kuningas: Jose Ramirezin matka kohti legendojen kerhoa
Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen Clevelandista?
Major League -elokuva, “King James” LeBron James, se toinen King James Cleveland vai kenties Lauri Markkanen? Monelle nousee mieleen eri asioita, mutta baseballia seuraavalle kansalle yksi nimi ylitse muiden yhdistyy nyky-Clevelandiin:
Jose Ramirez.
Ehkäpä Ramirezia voidaan jo nyt kutsua Cleveland Guardiansin legendaksi. Tulevalla kaudella 34 vuotta täyttävä dominikaani on sinetöinyt paikkansa kaupungin urheiluhistoriaan niiden 13 vuoden aikana, jotka hän on seurassa pelannut. Hän on seitsenkertainen All Star -pelaaja ja kuusinkertainen Silver Slugger. Kasassa on 1 609 ottelua, 1 668 lyöntiä, 1 001 juoksua, 285 kunnaria, 949 lyötyä juoksua. Kuin pisteenä i:n päälle – tai tehdäkseen hänestä suorastaan syntisen – vapaataipaleita on kertynyt tasan 666.
Hiljattain Ramirez allekirjoitti jatkosopimuksen, joka pitää hänet seurassa aina vuoteen 2032 asti. Tuolloin Ramirez täyttäisi 40 vuotta. Mikäli hän pysyy ehjänä, häntä ei kaupata, eikä horisontissa häämöttävä työsulku peruuta kautta 2027, “J-Ram” liittyisi baseballin historian erittäin eksklusiiviseen kerhoon.
Kaikkiaan 193 pelaajaa lajin historiassa on pelannut vähintään kymmenen kautta samassa seurassa. Eniten tässä tempussa on onnistuttu New York Yankeesin väreissä (26 pelaajaa) ja National Leaguen puolella San Francisco Giantsin paidassa (15 pelaajaa). Pisimpään yhdessä seurassa ovat viihtyneet Brooks Robinson sekä Carl Yastrzemski, jotka pelasivat Oriolesissa ja Red Soxissa peräti 23 kautta.
Ramirez jahtaa kuitenkin vielä harvinaisempaa saavutusta: hänestä tulisi MLB-historian 19. pelaaja, joka on edustanut samaa seuraa 20 vuotta. Tuohon temppuun ovat aiemmin yltäneet vain seuraavat suurnimet:
Brooks Robinson, Baltimore Orioles (1955–1977)
Carl Yastrzemski, Boston Red Sox (1961–1983)
Al Kaline, Detroit Tigers (1953–1974)
Stan Musial, St. Louis Cardinals (1941–1944, 1946–1963)
Mel Ott, New York Giants (1926–1947)
George Brett, Kansas City Royals (1973–1993)
Walter Johnson, Washington Senators (1907–1927)
Ted Lyons, Chicago White Sox (1923–1942, 1946)
Cal Ripken Jr., Baltimore Orioles (1981–2001)
Willie Stargell, Pittsburgh Pirates (1962–1982)
Luke Appling, Chicago White Sox (1930–1943, 1945–1950)
Craig Biggio, Houston Astros (1988–2007)
Red Faber, Chicago White Sox (1914–1933)
Tony Gwynn, San Diego Padres (1982–2001)
Mel Harder, Cleveland Indians (1928–1947)
Derek Jeter, New York Yankees (1995–2014)
Alan Trammell, Detroit Tigers (1977–1996)
Robin Yount, Milwaukee Brewers (1974–1993)
Lista on huikaiseva. Joukosta ainoastaan toinen Cleveland-legenda, Mel Harder, ei ole baseballin Hall of Famessa.
Ramirezin arvo on mielenkiintoinen tilastollinen kuriositeetti. Hän on eittämättä yksi liigan parhaista lyöjistä, mutta kukaan muu pelaaja ei ole saanut urallaan yhtä paljon MVP-ääniä voittamatta koskaan itse palkintoa. Silti hän on vuodesta 2016 alkaen ollut koko liigan neljännellä sijalla Fangraphsin WAR-tilastossa (Wins Above Replacement).
Tällä hetkellä Ramirezilla on kasassa 285 kunnaria ja 287 varastettua pesää. Mikäli hän lyö vielä 15 kunnaria ja varastaa 13 pesää, hänestä tulee MLB-historian yhdeksäs pelaaja, joka saavuttaa “300/300-kerhon”. Jos terveyttä riittää, fyysisten rajojen ääripäässä siintää jopa 400/400-klubi, jonka ainoa jäsen on lajin hylkiöksi joutunut Barry Bonds.
Kun Ramirezin ura joskus päättyy, hän saa varmasti paikkansa Guardiansin Hall of Famessa, mutta todennäköisesti myös Cooperstownissa. Yhtä asiaa Clevelandissa on kuitenkin odotettu jo vuodesta 1948:
Commissioner’s Trophyä eli mestaruutta.
Ramirez oli isossa roolissa jo vuonna 2016, kun Guardians (Indians) voitti American Leaguen mestaruuden ja eteni World Seriesiin. Tuolloin Chicago Cubs vei pidemmän korren. Vaikka Cleveland ei ole tunnettu suurista palkkapanostuksistaan, seura on voittanut vuoden 2016 jälkeen divisioonansa viisi kertaa.
Nyt kun Ramirezin uran ehtoopuoli häämöttää, herää kysymys: haluaako Cleveland vielä panostaa ja rakentaa veteraanin ympärille? Uusi sopimus ainakin viittaa siihen vahvasti.
Nuori manageri Stephen Vogt on ainakin saanut ryhmästä potentiaalin irti ja hänet on valittu kahdesti peräkkäin American Leaguen vuoden valmentajaksi. Toivoa siis on, vaikka koko kaupunki tuntuu usein kantavan urheilun ikuista kirousta.
Ramirez ei ole ainoa “yhden seuran mies” nykyliigassa, mutta joukko on harvalukuinen. Tällä hetkellä liigassa on kuusi muuta aktiivipelaajaa sopimuksen alaisena, jotka ovat pelanneet vähintään kymmenen kautta samassa seurassa:
Jose Altuve, Houston Astros (2011–)
Salvador Perez, Kansas City Royals (2011–2018, 2020–)
Mike Trout, Los Angeles Angels (2011–)
Byron Buxton, Minnesota Twins (2015–)
Aaron Nola, Philadelphia Phillies (2015–)
Aaron Judge, New York Yankees (2016–)
Mike Trout sekä Jose Altuve voivat saavuttaa 20 vuoden merkkipaalun kaksi vuotta ennen Ramirezia, mutta Troutin loukkaantumishistoria ja rajut selkävaivat tekevät sopimuksen loppuun pelaamisesta epävarmaa.
Kun Ramirezin sopimus julkaistiin, mediassa puhuttiin isosti siitä, kuinka paljon hän on jättänyt rahaa pöydälle pysyäkseen uskollisena seuralleen. Joissain piireissä päätökselle jopa naureskeltiin – nykyurheilussa kun vain rahalla tuntuu olevan väliä. Cleveland ei ole suuren markkina-alueen joukkue, ja Ramirezin tasoisen tähden pitäminen on hämmentävä saavutus.
Kyse ei ollut vain dollareista. Ramirezin uran ansiot ovat noin 100 miljoonaa dollaria, kun taas Mike Trout on tienannut jo yli 300 miljoonaa. Silti Trout on pelannut vain 39 ottelua enemmän ja voittanut kolme MVP-palkintoa ilman joukkumenestystä: Angels voitti divisioonansa viimeksi vuonna 2014, mikä on myös viimeinen kerta, kun joukkue on nähty pudotuspeleissä.
Baseball on välillä vähän hassua – ja joskus uskollisuus palkitsee tavalla, jota rahassa ei voi mitata.
Toivon, että Cleveland rikkoo seuraa pitkään piinanneen kirouksen ja José Ramírez saa uskollisuudestaan seuraa kohtaan ultimaattisen palkinnon.
Toivon sitä toki myös Mike Troutille.
Jose Altuve tosin saisi astua joka ilta loppuelämänsä ajan Legojen päälle.
Tekstin kuva:
Erik Drost